Kun inspiraatio muuttuu ahdistavaksi

Sosiaalinen media tarjoaa helpon väylän sisustusinspiraation etsimiseen ja jakamiseen ja jo pelkästään Facebookissa on kymmeniä erilaisia sisustukseen liittyviä ryhmiä. Vaikken itse kuulu kuin muutamaan, tuntuu seinäni täyttyvän päivittäin mielipidekyselyistä. Erilaisten sisustukseen liittyvien ongelmien pohtiminen ja avun kysyminen muilta aiheesta kiinnostuneilta on tottakai tervetullutta, sitä vartenhan niitä sisustusryhmiä on. Mutta jos rakennat tai remontoit taloa, niin eikö keittiö kannata tehdä sillä mallilla ja niillä materiaaleilla, joista itse pidät eikä kysellä erilaisissa ryhmissä satojen tuntemattomien eriäviä mielipiteitä? Kokemuksia tuotteista ja keittiömalleista on tietenkin hyvä kysyä, mutta itseäni ihmetyttää kerta toisensa jälkeen "onko ihan tyhmä kaappien väri" -kysymykset. Jos itse pidät väristä, niin mitä väliä muiden mielipiteillä on? Eikö kotia kuitenkin tehdä itselleen?

Kirjoitin juuri opintoihini liittyen esseen mielikuvamarkkinoinnista ja tajusin sen levinneen yritysmaailmasta ihan meidän tavalliseen arkeen. Milloin kodit muuttuivat mainoskuviksi ja juhlat menivät pilalle, kun skumppa tarjoiltiin kertakäyttömukeista? Milloin ihmiset alkoivat tavoitella mielikuvia ja unohtivat omat mielipiteensä? Suhteeni Instagramiin onkin muuttunut viime viikkoina ja olen huomannut sen tuottavan enemmän pahaa kuin hyvää mieltä. Feediä selatessa, toinen toistaan upeammat kuvat saavat oman kodin tuntumaan vääränlaiselta. Niin vahvoina luodut mielikuvat ovat minunkin päässäni.

Kun kaikki somessa jaettavat kuvat ovat nykyisin ammattilaistasoa, nousee oma julkaisemisen rima melko korkealle. Kaipaankin niitä aikoja, kun illanvietossa napattiin spontaanisti ystävien kesken kuva, jossa jonkun pää jäi aina puoliksi ulkopuolelle. Niistä kuvista tuli kuitenkin parhaita ikinä, täynnä muistoja ja tunnetta. Niissä ei aseteltu ihmisiä tiettyihin asentoihin eikä etsitty sitä täydellistä kuvakulmaa. Ja ruokakin saatiin syötyä lämpimänä.

Saan ympäröivästä maailmasta valtavasti inspiraatiota ja aivoni tuntuvat monesti käyvän ylikierroksilla kaiken visuaalisen informaatiotulvan keskellä. Kun kaikki ympärillä oleva tuntuu viimeisen päälle stailatulta ja tietyllä tapaa samanlaiselta, saa se itseni aika ajoin ahdistumaan. Onko ympäristön muokkaamat mielikuvat todella niin vahvoja, että kodit sisustetaan muiden odotusten mukaan omat mieltymykset unohtaen?

Valmiina jouluun

Rakastan joulua ja olen ehdottomasti jouluihminen. Mielestäni parasta onkin sen odotus, ne muutamat viikot ennen aattoa, sillä joulumieleni syntyy ennen kaikkea tekemisestä: joulukorttien askartelusta, lahjojen paketoimisesta, torttujen leipomisesta sekä joululaulujen kuuntelemisesta aamusta iltaan.

Jouluinnostuksestani huolimatta, meidän joulukoti näyttää tänä vuonna harvinaisen minimalistiselta. Ei meillä aiempinakaan vuosina ole punaisia tonttuja nähty eikä kotia ole kuorrutettu koristeilla lattiasta kattoon, mutta ero on silti selkeästi havaittavissa. Suurimman muutoksen tekeekin kuusi. Perinteisesti kuusemme on koristeltu punaisilla ja hopeisilla palloilla, valoilla ja koristenauhoilla sekä hopeisella kimaltavalla tähdellä unohtamatta tietenkään joulunpunaista kuusenalusmattoa. Tänä vuonna meille kuitenkin haettiin pieni, maljakossaan hieman vinossa seisova kuusi, jonka päätin jättää kokonaan koristelematta, se kun on kovin sympaattinen ja kaunis ihan sellaisenaan. Ja tämän päätöksen myötä, kaikki kiille ja kimalle sekä punainen väri on poissa. Tämän joulun tunnelman tekeekin pelkistetyn pikkukuusen lisäksi kynttilät ja kukat sekä erilaiset koristetähdet. Tänä vuonna vähempi tuntuu juuri sopivalta.

Vietämme V:n kanssa joulua rennosti kahdestaan ja meidän jouluumme on perinteisesti kuulunut syömistä, joulusaunaa, lukemista, elokuvia ja hieman lisää syömistä. Parasta onkin vain olla ja nauttia toisen seurasta ilman mahdottomia odotuksia ja kuvitelmia siitä, millaista täydellisen joulun pitäisi olla. Meille tulee joulu, vaikka kaapit on siivoamatta, lattiat luuttuamatta ja joululaatikotkin on Saarioisten äitien tekemiä. Joulusta onkin näin aikuisiällä tullut vuoden parasta aikaa ja itselleni se merkitsee ennen kaikkea rauhoittumista ja hetkessä elämistä. Minun jouluni ei siis vaadi valtavaa tonttuarmeijaa tai kirkkaana vilkkuvia valoja. Minun jouluni syntyy tunteesta - siitä, että tässä ja nyt on hyvä olla.

Tunnelmallista joulunaikaa!

Vapaata riistaa?

Olen useampaan kertaan törmännyt omiin blogikuviini erilaisissa facebook -ryhmissä ja vaikkei niissä mistään kaupallisesta voitontavoittelusta ole kyse, aiheuttaa itse otetun kuvan näkyminen "väärässä paikassa" aina hämmennystä. Näissä tapauksissa olenkin kommentoinut kyseistä julkaisua ja avannut mahdollisimman kohteliaasti sanaista arkkuani kuvien luvattomasta käytöstä. Ihmiset eivät useinkaan ymmärrä toimivansa väärin (ja valitettavasti osa ei edes välitä) ja kertovat kuvan löytyneen googlesta. Ja mikä pahinta, useinkaan julkaisuissa ei edes kerrota, että kuva on lainattu, puhumattakaan sen tarkemmasta lähdeviitteestä. Tällöin lukijalle tulee helposti ymmärrys, että kuva olisi julkaisun laatijan oma.

Kuvieni pyöriminen facebookissa ei tietenkään aiheuta minulle minkäänlaista vahinkoa, tavallaanhan se on imartelevaa, että kuvani inspiroivat ihmisiä. Itseasiassa, inspiraation ja ideoiden antaminen muille onkin yksi suurimmista syistä kirjoittaa julkista sisustusblogia. Se ei kuitenkaan tee kuvien luvattomasta käytöstä yhtään sen oikeutetumpaa. Internetin aikakausi tuntuukin hämärtäneen valokuvien tekijänoikeuksia ja ihmiset kokevat kaiken netissä olevan vapaana riistana. Kuvien julkaiseminen internetissä vaatii aina kuvaajan luvan. Se, että kuva löytyy googlesta/pinterestistä, ei anna lupaa sen vapaaseen käyttöön.

Tässä vaiheessa joudun itsekin myöntämään virheeni, sillä myös verkkokauppojen tuotekuvien käyttämiseen täytyisi aina pyytää lupa, kuvat kun ovat valmistajien tai maahantuojien omaisuutta. Olen useasti tehnyt tuotekuvista blogiin kollaaseja ja niihin linkittänyt aina kuvan alkuperäisen lähteen (=verkkokaupan), mutta valitettavasti se ei ole riittävää. Oppimisen paikka on siis ollut itselläkin ja kollaasien tekoa täytyy jatkossa miettiä uudelleen.

Kuvien käyttöön liittyvän välinpitämättömyyden lisäksi, monilta tuntuu unohtuneen netiketti. Sosiaalinen media tarjoaa helpon ja välittömän kanavan jakaa ajatuksiaan ja ihmiset tuntuvat purkavan sinne kaiken, mitä sylki suuhun tuo. Mihin hävisi hyvät tavat ja toisten ihmisten kunnioitus? Oblik. -blogin Jutta kirjoitti muutama viikko sitten aikuisten ihmisten somekäyttäytymisestä ja allekirjoitan Jutan ajatukset täysin. Asioista (ja etenkään makuasioista) ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta jos mielipidettäsi ei ole edes kysytty, mikä oikeuttaa sinut haukkumaan toisten ihmisten kotia, elämää tai ulkonäköä? Kuinka paha olo täytyy ihmisellä olla, että toisten mollaaminen saa oman fiiliksen tuntumaan paremmalta? Epäilen vahvasti, että nämä nettikiusaajat eivät kyseisiä asioita sanoisi päin naamaa. Silti se tuntuu näppäimistön kautta olevan ok.

Muistan ikuisesti ala-asteella suoritetun ompeluajokortin, joka täytyi käsityötunnilla läpäistä ennen kuin ompelukoneella sai tehdä muita töitä. Voisiko aikuisille harkita netikettipassia, joka jokaisen täytyisi suorittaa, ennen verkkoyhteyksien aukaisemista? Se ei varmasti poistaisi kaikkia ongelmia, mutta pakottaisi ihmiset miettimään omaa nettikäyttäytymistään ja sitä, mikä ylipäätään on verkossa laillista.

Kutsumaton vieras

Tätä tekstiä ei ole helppo kirjoittaa, mutta koen tärkeäksi sen tehdä. Saada päässä pyörivä möykky jonkinlaiseen järjestykseen, kirjoittaa auki ajatukseni ja alkaa käsitellä niitä.

Lamauttavaa kipua, vatsakramppeja ja pahaa oloa. Itkua, tuskanhikeä ja pelkoa. Verikokeita, näytteitä, kuvauksia ja kiireellinen tähystys. Siinä kuulumisia viime ajoilta. Osasin kyllä odottaa jonkinlaista diagnoosia, mutta shokkina se silti tuli. Krooninen tulehduksellinen suolistosairaus, johon ei ole parantavaa hoitoa. Lääkityksellä tauti voidaan saada oireettomaksi, mutta tulehdus voi aina uusia tai levitä.

Päällimmäinen tunteeni tällä hetkellä onkin pettymys - pettymys omaa elimistöäni kohtaan. Koska kyseessä on autoimmuunisairaus, keho hyökkää itseään vastaan ilman varsinaista ulkopuolista aiheuttajaa. Miksei typerä elimistö ymmärrä satuttavansa itseään? Blogia pitkään seuranneet tietävät minulla olleen ongelmia terveyteni kanssa aiemminkin. Elimistöni on taistellut allergeeneja vastaan jo vuosia, poskionteloita ja nenää on leikattu pariin otteeseen ja allergiat ovat vain pahentuneet iän karttuessa. Tämän vuoden alusta sain viimein aloitettua siedätyshoidon kahdelle pahimmalle allergeenille ja astmani on pysynyt pitkään hyvässä hoitotasapainossa. Kaikki oli hyvin. Siksi elimistöni uusi romahdus oli kuin isku vasten kasvoja. Miksi kehoni tekee minulle näin?

Tunteet ovat vaihdelleet laidasta laitaan ja itku on todella herkässä. Väsymys on valtava ja mieleni tekisi vain nukkua. Jostain on kuitenkin pakko aloittaa. Yrittää jollakin tapaa hyväksyä sairaus ja pikkuhiljaa oppia hallitsemaan sitä. Meidän elämään on tullut kutsumaton vieras, jonka kanssa minun on pärjättävä loppuelämäni. Halusin tai en.

Ripaus syksyä

Kesä tuli ja meni ja vaikka itse olen saanut lomailla sen lähes kokonaan, tuntuu kuin se ei olisi koskaan kunnolla alkanut. Kalenteri on kuitenkin kääntynyt syyskuun puolelle ja opintojen alku häämöttää viikon päässä. Vaikka Rovaniemelle palaaminen ei itsessään houkuta, niin opintoja odotan innolla. Maisterivaiheeseen siirtyminen, uudet ihmiset ja se pieni jännitys vatsan pohjalla. Tänä kesänä se jotenkin iskostui päähäni - minä, tuleva muotoilija. On ollut mahtavaa tajuta, että se oma juttuni on viimein löytynyt ja yliopistolta saadun tuen myötä, olen saanut melko vapaasti rakentaa omaa polkuani. Opiskelumotivaatio on kasvanut entisestään ja visio siitä, mitä tulevaisuudessa haluan tehdä, on selkiytynyt. Kesä olikin tervetullut hengähdystauko todella raskaan vuoden jälkeen.

Kotonakin on jo ripaus syksyä, pimeät illat kun suorastaan vaativat kynttilöiden tunnelmallista valoa. Ja vaikka kesä ei niin lämmöllä hellinytkään, odotan jo kovasti syksyn upeaa väriloistoa ja raikkaan kuulaita aamuja. Minkäs sille voi, syksyn lapsi kun olen.

Syksyn tuoksuista sunnuntaita!

Blogin uudet vaatteet

Huh mikä homma, mutta tulipahan tehtyä. Blogin uusi ulkoasu on vihdoin valmis ja olen kyllä enemmän kuin tyytyväinen. Blogipohjan ostin valmiina Etsystä, mutta melkoisen monta (kymmentä) tuntia meni itselläni ulkoasun hiomiseen ja sivujen saamiseen visioni mukaiseksi. Ja perfektionisti kun olen, jouduin käymään läpi kaikkien 591:n postauksen kuvat saadakseni ne asettumaan oikein uudelle pohjalle.

Blogin navigointipalkkiin on myös ilmestynyt uusi portfolio osio, jota päivittelen pikkuhiljaa. Opinnoissani tulen sitä kuitenkin tarvitsemaan viimeistään harjoittelupaikkaa etsiessäni, joten nyt oli hyvä mahdollisuus yhdistää se osaksi blogia.

Vanhoja postauksia läpi käydessäni, tunteet vaihtelivat häpeästä nauruhepuleihin. Melkein teki mieli poistaa alkuaikojen sepustukset, mutta jääköön ne muistiin todistuksena kehityksestä - niin sisustamisessa, kirjoittamisessa kuin kuvaamisessakin. Vai mitäpä tuumaatte meidän olohuoneen tyylistä viiden vuoden takaa, saatuamme olohuoneen remontin valmiiksi?

En ehkä kestä... Ja huomatkaa myös digipokkarilla otettujen kuvien mahtava laatu :D

Tuosta on onneksi tultu pitkä matka ja yksi parhaimpia puolia tässä hommassa onkin jatkuva kehitys. Opin jo tässä blogia muokatessani aivan valtavasti ja vaikka se aikaa vievää olikin, niin seuraavalla kerralla jo huomattavasti helpompaa.

Oikein ihanaa loppuviikkoa! Me hypätään autoon ja vietetään pitkä viikonloppu mökillä.

Ja hei, mitä tuumaat blogin uudesta ilmeestä? Jos jokin ei toimi, niin ilmoita ihmeessä, itse kun olen säätänyt, niin hyvinkin on voinut mennä asetukset vikaan.

Alkukesän huumaa

Että mä rakastan alkukesää. Sitä vihreyttä ennen luonnon puhkeamista kukkaan ja sitä tunnetta, kun kaikki kesäksi suunnitellut ihanat jutut on vielä edessä päin. Täällä on lomalaisella pitänyt kiirettä V:n mökkisaunan suunnittelun ja mökkiaitan keittiön kasaamisen kanssa. Lisäksi tulevana lauantaina juhlitaan parhaan ystäväni häitä, joten kaason hommiin valmistautuminen on ottanut oman aikansa. Istunkin parasta aikaa junassa kohti Etelä-Suomea ja kaiken rehellisyyden nimissä, vähän alkaa jo jännittää...

Instagramin puolella (@maailmanparaspaikka) olen ollut aktiivisempi ja etenkin Instastories on koukuttanut ihan totaalisesti. Sieltä näkeekin varmasti viikonloppuna myös häätunnelmia.

Oikein aurinkoista kesän alkua!

Penni ajatuksistani

Täällä sitä istutaan junassa matkalla kohti kotia. Kouluhommia on riittänyt viime viikkoina ja kokoajan on ollut päällä sellainen mukava kiire - tiedättehän, sen verran painetta, että hommat tulevat tehdyksi, mutta yöunia ei ole tarvinut kuitenkaan menettää. Kesätyöt (tai oikeastaan niiden tämänhetkinen puute) aiheuttaa välillä ylimääräisiä sydämentykytyksiä, mutta siitäkään en ole jaksanut liian suurta stressiä ottaa. Itselleni tärkein fokus on nyt muotoiluopinnoissani ja niiden etenemisessä ja eilen hoideltiinkin opettajatuutorin kanssa paperiasioita maisteriopintoihin siirtymisestäni. Olen ollut todella iloinen Lapin yliopiston myönteisestä suhtautumisesta aiempaan sosionomin ammattikorkeakoulututkintooni, sillä minun ei tarvitse tehdä enää toista kanditason tutkintoa. Tämän vuoden olen suorittanut teollisen muotoilun perus- ja ainepintoja (ja innokkaana vähän jo sivuainettakin) ja ensi syksystä alkaen siirryn suoraan maisteriopintoihin. Tulevat kiristykset opintotukeen eivät varsinaisesti helpota omaa tilannettani (puhumattakaan siitä, että opintotukioikeuteni loppuu joka tapauksessa parin vuoden päästä), joten lienee sanomattakin selvää, kuinka helpottunut olen opintojeni nopeutumisesta. Aionkin tänä viikonloppuna vain olla ja nauttia, elää hetkessä ja hymyillä. Tänään on kaikki hyvin.

Kuvahan ei liity aiheeseen mitenkään, mutta tykkään valtavasti String Pocketin tämänhetkisestä ilmeestä

Mahtista wiikendiä!

En osaa viheltää ja 24 muuta faktaa

Nappasin Annukan blogista kivan haasteen, jossa kerron 25 satunnaista faktaa itsestäni. Eipä muuten ollutkaan niin helppoa kuin aluksi luulin...

1. En osaa viheltää.

2. Olen ärsyttävän tarkka kieliopin kanssa ja inhoan etenkin yhdyssanavirheitä. Varsinkin asiakirjoissa, mainoksissa yms. "virallisissa" teksteissä olevat virheet saavat minut näkemään punaista enkä halua viedä rahojani yrittäjälle, joka ei tarkista kielioppia. Valitettavasti myös jotkut blogit olen poistanut lukulistaltani jatkuvien kielioppivirheiden vuoksi, vaikka ymmärrän toki, että virheiden takana saattaa olla lukihäiriö tai muu kirjoittajasta riippumaton syy. En vain pysty lukemaan kerta toisensa jälkeen selkeitä virheitä täynnä olevaa tekstiä.

3. Minulla on kolme etunimeä, kuten kaikilla isäni puolen suvun lapsenlapsilla.

4. Olen erittäin herkkä tulkitsemaan toisten ihmisten mielialoja ja tunnetiloja ja kuljen jatkuvasti "tuntosarvet pystyssä". Taidosta olikin apua alkoholisti äidin kanssa kasvaessa.

5. En osaa leipoa pullaa (vaan ainoastaan kivikovia möykkyjä). Kaupasta saa hyviä tarvittaessa.

6. Tarvitsen unta vähintään 8 tuntia yössä ja viikonloppuisin saatan nukkua helposti 10 tuntia.

7. Olen kehittänyt pahan addiktion sipseihin (etenkin juusto sellaisiin) ja tuhoan yhdessä illassa vaivatta yli 200 gramman sipsipussin.

8. Osaan ulkoa järjettömän määrän biisejä - sekä suomalaisia että englanninkielisiä. Isäni joskus vitsailikin, että jos koulukirjojen sisältö olisi laulettu minulle, olisin saanut pelkkiä kymppejä.

9. Opiskelin lukiossa yhden kurssin latinaa, mutta siitä ei jäänyt juuri kerrottavaa jälkipolville.

10. Olen erittäin järjestelmällinen ihminen ja kotonamme jokaiselle asialle/esineelle on oma paikkansa.

11. Myös jääkaapissa on jokaisella ruualla oma paikkansa ja V:tä aina naurattaa, kun järjestelen jääkaapin uudestaan hänen laitettuaan ruuat kiusallaan vääriin paikkoihin.

12. Olen todella herkkä ja otan asiat helposti itseeni, jonka vuoksi olen äärimmäisen huono ottamaan negatiivista palautetta vastaan. Olen yrittänyt kehittää itseäni tämän suhteen, mutta edelleenkin tulee kyyneleet silmiin kritiikin edessä.

13. Olen maailman kärsimättömin ihminen, kaiken pitää tapahtua heti-mulle-nyt.

14. Minulla on hyvä näkömuisti ja hämmennän aina säännöllisin väliajoin V:tä huomaamalla pienten yksityiskohtien muuttuneen. Minulta on esimerkiksi turha kuvitella voivansa lainata tavaroita ilman lupaa, sillä huomaan samantien, jos asiat on jätetty eri tavalla.

15. Inhoan epäoikeudenmukaisuutta ja kaksinaamaisuutta.

16. Omaan erinomaiset unenlahjat ja voinkin nukkua melkein missä ja milloin tahansa. Kuulemani mukaan meidän makuuhuoneen oven takana oleva palohälytin piippasi eräänä yönä useaan kertaan paristojen loppumisen merkiksi ja V sitä aikansa oli kuunnellut, mutta luovuttanut siinä kohtaa, kun minä en ollut edes havahtunut kyseiseen ääneen. Vissiin ihan turvallista olla meikäläisen yksin kotona...

17. Rakastan villasukkia - mitä värikkäämmät, sen paremmat.

18. Minulla on oikeassa lavassa keiju tatuointi, jonka otin 18 vuotta täytettyäni.

19. Olen harrastanut niin showtanssia, street tanssia, balettia kuin tankotanssiakin. Viime vuosina tanssiharrastus on valitettavasti jäänyt, mutta toivon voivani palata tanssin pariin jossakin vaiheessa.

20. Olen 162 cm lyhyt pitkä.

21. Olen viettänyt viisi kuukautta opiskelijavaihdossa Etelä-Afrikassa.

22. En erityisemmin pidä hiihtämisestä, mutta lapsena kävin pappani ja edesmenneen mammani kanssa joka talvi hiihtämässä. Aina kierrettiin sama lenkki ja laavulla syötiin mammani itse leipomat sämpylät ja kuumaa kaakaota. Lisäksi lenkin loppupuolella oli iso kivi, jonka päälle kiivettiin syömään Kismetiä. Ehkä parhaita muistoja ikinä!

23. En ymmärrä, miksi jotkut haluavat ostaa räikeitä designkopioita.

24. Käytän öisin purentakiskoa.

25. Rakastan hitaita viikonloppuaamuja - oma koti, V:n tekemä aamupala, tuoretta kahvia, leivinuunissa tuli ja käsissä sisustuslehti <3

Mukavaa torstai-iltaa!

Päivä kerrallaan

Kuten blogisisareni varmasti tietävät, mitä pidempi tauko bloggaamiseen tulee, sitä vaikeampaa tänne on palata. Rima nousee entistä korkeammalle ja itsekriittisyys kasvaa. Mistä muka voisin kirjoittaa? Ja käykö täällä enää kukaan? Siksi päätinkin luottaa tajunnan virtaani, tuli mitä tuli.

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, rakas isoäitini nukkui pois kahta päivää ennen jouluaattoa. Kivut, diagnoosi ja poismeno - kaikki tapahtui kuukauden sisällä. Lienee siis sanomattakin selvää, että järkytys oli meille kaikille kova. Ja minä olin meistä ainoa, joka ei mammaa ehtinyt enää nähdä. Se painaa mieltä edelleen. Siunaus- ja muistotilaisuus oli kuitenkin kaunis ja kuten pappi sanoi, elämä jatkuu.

Surutyö on silti tehtävä ja meillä jokaisella on siihen oma tapamme. Yllätyksekseni huomasinkin, että itseltäni hävisi täysin kuvausinto. Koko jouluna ei tehnyt mieli tarttua kameraan, vaikka joulua tuli kuitenkin kotiin laitettua. Ja nyt, Rovaniemelle palatessani, jätin kameran kotiin. Siellä se on hyllyssä ollut kuukauden käyttämättömänä ja sinne se sai jäädäkin.

Blogin tulevaisuudesta en tällä hetkellä osaa sanoa mitään. On ollut jopa pelottavaa huomata, kuinka paljon enemmän aikaa jää muulle elämälle, kun blogi on ollut hiljaa. Mutta toisaalta, olen minä tätä (ja teitä!) kaivannutkin, ihan valtavasti. Instagram on kuitenkin päivittynyt tasaisen epätasaisesti, se iPhonen kamera kun ei tunnu lainkaan niin pelottavalta.

Päivä kerrallaan, pikkuhiljaa. Eihän meillä ole kiire minnekään, eihän?

Aika hiljentyä jouluun

Täällä ollaan juhlittu ystävän nelikymppisiä, vietetty huippuporukalla pikkujouluja, seikkailtu yksi päivä pitkin Kuopiota ja fiiistelty lähestyvää joulua - siinäpä noin pähkinänkuoressa, miksi blogissa on ollut hiljaista. Mutta tätähän sen lomailun pitää olla, elämästä nauttimista.

Rakas isoäitini ei kuitenkaan jaksanut jouluun ja hän nukkui tänään pois. Haluankin muistuttaa ihan jokaista siitä, että jouluna tärkeintä on yhdessäolo rakkaiden kanssa. Älkää siis stressatko sohvan alla olevista pölypalloista, jouluruokien valmistuksesta tai mistään muustakaan, nauttikaa vain hetkestä.

Oikein ihanaa ja rauhallista joulua kaikille lukijoilleni ♥

Selkäänpuukottamisen luvattu maa?

Blogimaailma tuntuu viime aikoina menneen melkoiseksi kilpavarusteluksi ja olenkin ollut jokseenkin hämilläni kyseisestä ilmiöstä. Blogin lukijamäärät näyttävät arvottavan bloggaajan koko identiteetin eikä muulla tunnu olevan väliä. Terve kilpailu on toki hyvästä ja parempaan tähtääminen auttaa meistä jokaista kehittymään bloggaajana. Mutta ketä auttaa toisista paskanpuhuminen? Olen kuullut monen bloggaajan puhuvan selän takana pahaa kollegoistaan enkä minäkään voi väittää olevani täysin syytön. Eniten inhottaakin se, etten ole uskaltanut avata suutani kyseisissä tilanteissa ja puolustaa parjaamisen kohteeksi joutunutta. Nainen on todellakin naiselle susi.

Toivonkin, että jokainen meistä voisi olla aidosti ja vilpittömästi onnellinen blogikollegoidensa puolesta. Sehän on meidän kaikkien yhteinen etu, että bloggaajia pidetään rehteinä ja reiluina tyyppeinä. Blogin menestys kun ei itsessään tee kenestäkään parempaa ihmistä, vain se ihminen siellä blogin takana voi asiaan vaikuttaa.

Peace & Love!

Joko saa hävetä?

Tiedättekö, elämä itseni kanssa on välillä todella hankalaa. Ja ihan jo mun omasta mielestänikin, niin voin vain kuvitella, miten rankkaa V:n elämä on ollut viimeiset viisi ja puoli vuotta. Mulla on todella ärsyttävä tapa haluta tehdä tietyt asiat tietyllä tavalla (eli mun tavalla = sillä ainoalla ja oikealla tavalla) ja monesti haluankin hoitaa asiat itse, jotta ne tulevat tehdyksi "oikein". Sitten taas hetken päästä valitan siitä, kun mun pitää aina tehdä kaikki. Työ- ja opiskeluminässäni tämä ärsyttävä piirre on hallittavissani ja väittäisinkin olevani hyvä tiimipelaaja, mutta kotona se pilkunviilaus lähtee aina käsistä. Otan myös hurjan määrän stressiä ihan naurettavista asioista, esimerkkinä vaikkapa blogin Instagram -tili. Ketään kun ei oikeasti kiinnosta, sopivatko hashtagini keskenään yhteen.

Tämä syksy onkin pakottanut itseni luovuttamaan V:lle vastuuta kodista, sillä viikonloppuisin kotona käydessä, haluan tehdä muutakin kuin valittaa ja "korjata" toisen jälkiä. Ja tässä onkin ollut allekirjoittaneella peiliin katsomisen paikka, maailma (ja se koti) kun ei romahda, vaikka joku muu ottaisi vastuun. Kiva, tunnustinpa sitten julkisesti olevani pirttihirmu... Lisäksi olen parhaani mukaan yrittänyt olla purkamatta stressin aiheuttamaa kiukkua V:hen, se tosin vaatii vielä lisäharjoitusta. Päätin myös hypätä Indiedaysin uudistuneen Lifie.fi -sivuston kyydistä ja ottaa sen myötä vähemmän paineita tästä rakkaasta harrastuksesta. Tavoitteeni loppuvuodelle voisikin olla hyvän fiiliksen lisääminen elämään, mitä ikinä se kussakin hetkessä tarkoittaakaan.

Nautitaan elämästä, kyllä se pysyy raiteillaan vähän rennommallakin otteella!

Rauha

Sisustussuunnitteluopintoni on todistusta vaille valmiit ja jäljellä on enää päättäjäiset marraskuun alkupuolella. Miten nopeasti aika onkaan mennyt. Eilen illalla tulin pitkästä aikaan kotiin käymään ja aloin miettiä kulunutta vuotta. Elämässäni on tapahtunut suuria muutoksia hirmuisella vauhdilla ja sisustussuunnitteluopintojen lopputyötä tehdessäni, olinkin jo lähellä luovuttaa. Yliopisto-opintojen, uuteen kaupunkiin sopeutumisen, sivutoimisten sisustussuunnitteluopintojen ja osa-aikatyön yhdistäminen tuntui välillä ylitsepääsemättömän raskaalta. Eikä tilannetta helpottanut jatkuva koti-ikävä. Onneksi kuitenkin sinnittelin. Tänään onkin tullut muutama kyynel tirautettua, vaikkei mikään ole edes hätänä. Olen itseasiassa hyvinkin onnellinen juuri tässä, juuri nyt. Loppuvuoden aionkin keskittyä vain ja ainoastaan muotoiluopintoihin ja nauttia lähestyvästä joulun odotuksesta. Kaiken kiireen jälkeen, on vihdoin löytynyt rauha.

Kiitos, kun olet siellä!

P.S. Tajusin blogin 4-vuotissynttäreidenkin unohtuneen tässä kaiken keskellä, onneksi juhlia voi myöhemminkin.

Syksy

Se on tullut aivan huomaamatta, salakavalasti hiipinyt ja yhtäkkiä iskenyt tajuntaani. Syksy on täällä.

Aamut tuntuvat kirpeän raikkailta ja luonto tarjoaa kauneinta väriloistoaan. Uusi kaupunki, uusi elämäntilanne ja uudet velvollisuudet ovat pitäneet minut niin kiireisenä, etten ole ehtinyt nauttia syksystä vielä yhtään. Onneksi yhdelläkin oksalla ja oman pihan omenoilla saa syksyn tuntua kotiin.

Tämän viikonlopun aionkin nauttia omassa kotona. Tällä viikolla on kalenteri tuntunut erityisen täydeltä, mutta kaikki tehtävät sain suoritettua ajallaan. Ja aloitinpa vielä ylimääräisenä yhden maisterivaiheen opiskelijoille suunnatun kurssinkin. Tänään voin siis hyvällä omallatunnolla juhlia ystävien yksivuotiasta hurmuria ja näyttäähän se allekirjoittanutkin vanhenevan huomenna...

Syksyn tuoksuista viikonloppua!

Lähdön hetkellä

Täällä on viikonloppu sujunut pakatessa ja katsoessani tyhjentynyttä vaatehuonetta, olin purskahtaa itkuun. Vaikka opiskelemaan pääsy oli unelmieni täyttymys, tuntuu kotoa lähteminen todella vaikealta. Jotenkin lopulliselta, vaikkei se sitä olekaan.

Torstaina saan avaimet opiskelijasoluuni ja V ajaa tavarani Rovaniemelle. Uusi elämänvaihe on väistämättä edessä, jostakin on vain kaivettava rohkeus hypätä. Onneksi ympärilläni on ihania ihmisiä. Erityiskiitos siis Lauralle, joka perheensä kanssa otti minut avosylin vastaan odottamaan asuntoni vapautumista. Yksin tämä olisi ollut vielä vaikeampaa.

Uuden äärellä

Kolme ensimmäistä päivää teollisen muotoilun opiskelijana takana ja olo on samaan aikaan innostunut ja sekava. Kaikki on niin uutta, ihmeellistä ja erilaista. Uusi kaupunki, uudet ihmiset ja täysin uudenlainen elämä vaatii varmasti hetken totuttelua, mutta eiköhän me Rovaniemen kanssa vielä ystävystytä.

Opiskeluympäristöstä ei pitäisi innostuksen ja luovuuden jäädä ainakaan kiinni, sen verran silmäkarkkia olen jo muutaman päivän aikana bongannut taiteiden tiedekunnasta ja koko Lapin yliopiston kampukselta. Vai mitäpä tuumaatte näistä ihanista tuoleista?

Muut fuksit painoivat mieleen luentosalien sijainteja, minä kuvasin tuoleja. Kyllähän te tiedätte, asiat tärkeysjärjestykseen.

Kivaa torstaita!

Fiilistelyä

Takana pari erittäin intensiivistä viikkoa, joihin on mahtunut mm. sisustussuunnitteluopintoja, piirtämistä, autossa istumista, valokuvaamista, eräs suunnittelutyö sekä käytännön järjestelyjä Rovaniemelle lähdön suhteen. Kaikki deadlinet on hoidettu ajallaan eikä tälle viikonlopulle ole kalenterissa yhtäkään merkintää. Aion siis vain olla ja nauttia, kuunnella sateen ropinaa ja fiilistellä oman kodin tunnelmaa. Ensi viikko onkin viimeinen täällä kotona ja sitten alkaa uudenlainen arki opiskelijana Rovaniemellä. Vatsan pohjalla tuntuu jo mukavaa jännitystä, vaikka ajatus kotoa lähtemisestä nostaakin palan kurkkuun. Vielä ei kuitenkaan ole kiire.

Tunnelmallista viikonloppua!

Kadonnut heinäkuu ja uusi keittiöhana

Viikko kulunut aivan hujauksessa ja vieraita on tullut ja mennyt. Viimeiset yöpyjät saateltiinkin pari tuntia sitten kotimatkalle ja meillä on edessä paluu arkeen V:n loman lähestyessä loppuaan. Heinäkuu tuntuukin kadonneen täysin huomaamatta - vastahan oli juhannus ja huomenna jo elokuu. Sisustusrintamallakaan ei ole ihmeitä tapahtunut, muratti tosin näyttää venähtäneen parikymmentä senttiä. Se on ainakin ottanut kaiken irti heinäkuusta.

Suurin muutos lieneekin keittiön uusi hana, joka vihdoin saatiin asennettua vanhan vuotavan tilalle. Eihän siinä putkimiehen tilaamisessa mennytkään kuin puoli vuotta. Hyvin suunniteltu ja silleen... Mutta kylläpä vaan voi ihminen olla pienestä onnellinen, sillä kaareva hana toi vanhaan keittiöön ihan uudenlaista potkua. Ei sillä, keittiöremontti pysyy edelleen haavelistalla, eihän yksi hana nyt kuitenkaan ihmeisiin pysty.

Mukavaa elokuun alkua!

Sateella

Sadepäivä. Mikä ihana tekosyy sisällä lymyilyyn.

Täällä onkin tänään siivoiltu, sytytetty pari kynttilää, kuunneltu sateen ropinaa ja fiilistelty leivinuunin lämmössä.

Nyt kuitenkin pakkauspuuhiin, huomenna auto suuntaa kohti Etelä-Suomea ja blogi hiljenee juhannusviikoksi. Hetkessä elämistä on taas hyvä harjoitella rakkaiden seurassa.

Mukavaa viikkoa ja superia juhannusta kaikille!