Päivä kerrallaan

Kuten blogisisareni varmasti tietävät, mitä pidempi tauko bloggaamiseen tulee, sitä vaikeampaa tänne on palata. Rima nousee entistä korkeammalle ja itsekriittisyys kasvaa. Mistä muka voisin kirjoittaa? Ja käykö täällä enää kukaan? Siksi päätinkin luottaa tajunnan virtaani, tuli mitä tuli.

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, rakas isoäitini nukkui pois kahta päivää ennen jouluaattoa. Kivut, diagnoosi ja poismeno - kaikki tapahtui kuukauden sisällä. Lienee siis sanomattakin selvää, että järkytys oli meille kaikille kova. Ja minä olin meistä ainoa, joka ei mammaa ehtinyt enää nähdä. Se painaa mieltä edelleen. Siunaus- ja muistotilaisuus oli kuitenkin kaunis ja kuten pappi sanoi, elämä jatkuu.

Surutyö on silti tehtävä ja meillä jokaisella on siihen oma tapamme. Yllätyksekseni huomasinkin, että itseltäni hävisi täysin kuvausinto. Koko jouluna ei tehnyt mieli tarttua kameraan, vaikka joulua tuli kuitenkin kotiin laitettua. Ja nyt, Rovaniemelle palatessani, jätin kameran kotiin. Siellä se on hyllyssä ollut kuukauden käyttämättömänä ja sinne se sai jäädäkin.

Blogin tulevaisuudesta en tällä hetkellä osaa sanoa mitään. On ollut jopa pelottavaa huomata, kuinka paljon enemmän aikaa jää muulle elämälle, kun blogi on ollut hiljaa. Mutta toisaalta, olen minä tätä (ja teitä!) kaivannutkin, ihan valtavasti. Instagram on kuitenkin päivittynyt tasaisen epätasaisesti, se iPhonen kamera kun ei tunnu lainkaan niin pelottavalta.

Päivä kerrallaan, pikkuhiljaa. Eihän meillä ole kiire minnekään, eihän?