No niitä valintoja

Kuten monet teistä jo tietävätkin, irtisanouduin työstäni viime lokakuussa. Koulutukseltani olen siis sosionomi (AMK) ja työskentelin vakituisessa työsuhteessa vaikeasti kehitysvammaisten parissa. Sen tarkempia yksityiskohtia en halua blogissa kertoa, mutta joitakin irtisanoutumiseen johtaneita ajatuksia kirjoittelin lokakuussa täällä. Viime aikoina olenkin huomannut muutamien tuttujen puheissa ja käytöksessä erikoista fiilistä, sellaista kateuden ja harmituksen sekaista tunnetta siitä, että minä olen "päässyt" siitä oravanpyörästä pois. Faktahan on kuitenkin se, että asiat eivät muutu ellei niitä itse muuta. Minä haluan elämältäni (ja työltäni) jotain muutakin kuin vakituiset tulot, sillä vaikka raha tuo paljon asioita, se ei kuitenkaan yksistään tuo onnea. Siksi minä tein valinnan hypätä pois huonolta tuntuvasta työstä, kukaan ei sitä mahdollisuutta minulle kultalautasella tarjonnut. Eikä varsinkaan taputellut selkään ja hurrannut, kun sen lopulta tein.

Asiahan ei oikeasti muille kuulu, mutta halusin siitä nyt kuitenkin kirjoittaa. Joten tässäpä sitä nyt tulee. Sain siis te-toimistolta 90 päivän karenssin (eli työttömyysetuuden määräaikaisen menettämisen), sillä irtisanoutumiselleni ei katsottu olevan pätevää syytä. Suomeksi sanottuna, minulla ei siis ole ollut tuloja lainkaan tuon 90 päivän aikana (poislukien tekemästäni muutaman päivän sijaisuudesta saamani palkka). Tähän olin ennalta jo varautunut ja sitä varten säästänyt rahaa pidemmän aikaa. En siis ole elänyt mieheni siivellä, kuten monet ovat luulleet, vaan joka kuukausi olen maksanut kaikista laskuista ja muista menoista 50%, kuten aina aiemminkin. Ylimääräiset menot (eli siis shoppailu ja ylipäätään kaupoissa kiertely) olen tosin karsinut pois, niihin kun ei ole ollut varaa. Monesti minusta on tuntunutkin, että ihmiset perustelevat huonoon työhön (tai mihin tahansa muuhun) jäämistä sillä, että ei ole varaa lähteä. Ei minullakaan olisi ollut varaa jäädä työttämäksi, jollen olisi suunnitellut ja ennakoinut asiaa jo pidemmän aikaa. Elämä on täynnä valintoja ja minun valintani on ollut se, että valmistumisestani saakka olen säästänyt rahaa "pahan päivän varalle" enkä esim. matkustellut, kuten jotkut ystäväni tekevät useamman kerran vuodessa. Sen lisäksi, minä en juurikaan käy elokuvissa tai ulkona syömässä. Joten kyllä, matalapalkkaisella alalla työskenteleväkin voi säästää. Ja siinähän ei siis ole mitään pahaa, jos haluaa matkustella tai käydä ulkona. Kuten aikaisemmin jo sanoin, ne ovat niitä arjen valintoja, joita me kaikki elämässämme teemme. Me olemme myös valinneet mieheni kanssa sen, että meillä ei ole lapsia. Lasten kanssa olisi tietenkin vaikeampaa "heittäytyä tyhjän päälle", muttei silti mahdotonta.

Työ on kuitenkin niin suuri osa elämää, että siitä pitäisi mielestäni nauttia. Suurin toiveeni tällä hetkellä onkin päästä elämässäni siihen pisteeseen, että työ ja arki sen ympärillä tuntuisi mukavalta. Että töihin meneminen ei aiheuttaisi fyysistä eikä henkistä pahaa oloa. Että kesken työpäivän ei tarvitsisi mennä työpaikan vessaan itkemään. Sen vuoksi päätin irtisanoutuessani, että tämä on se "paha päivä", jota varten olen säästänyt. Nyt jos koskaan. Ja piru vie, minä olen sen ansainnut. Olen kuitenkin joka ikisen säästöön laitetun euron itse tienannut. Siksi en pystykään ymmärtämään, miksi se joitakin ihmisiä tuntuu niin kovin loukkaavan.

Tämän palopuheen perimmäinen ajatus olikin se, että jokaisella meillä on mahdollisuus valita. Miksi siis murehtia loputtomiin sitä, mitä ei juuri tällä hetkellä ole. Vaihtoehtona kun olisi valita toisin ja suunnitella tapa saavuttaa se. Vaikka se veisi vuosia. Nyt siis kohti uusia tuulia, jokainen meistä ansaitsee olla onnellinen!