
Kirjoitin juuri opintoihini liittyen esseen mielikuvamarkkinoinnista ja tajusin sen levinneen yritysmaailmasta ihan meidän tavalliseen arkeen. Milloin kodit muuttuivat mainoskuviksi ja juhlat menivät pilalle, kun skumppa tarjoiltiin kertakäyttömukeista? Milloin ihmiset alkoivat tavoitella mielikuvia ja unohtivat omat mielipiteensä? Suhteeni Instagramiin onkin muuttunut viime viikkoina ja olen huomannut sen tuottavan enemmän pahaa kuin hyvää mieltä. Feediä selatessa, toinen toistaan upeammat kuvat saavat oman kodin tuntumaan vääränlaiselta. Niin vahvoina luodut mielikuvat ovat minunkin päässäni.

Kun kaikki somessa jaettavat kuvat ovat nykyisin ammattilaistasoa, nousee oma julkaisemisen rima melko korkealle. Kaipaankin niitä aikoja, kun illanvietossa napattiin spontaanisti ystävien kesken kuva, jossa jonkun pää jäi aina puoliksi ulkopuolelle. Niistä kuvista tuli kuitenkin parhaita ikinä, täynnä muistoja ja tunnetta. Niissä ei aseteltu ihmisiä tiettyihin asentoihin eikä etsitty sitä täydellistä kuvakulmaa. Ja ruokakin saatiin syötyä lämpimänä.

Saan ympäröivästä maailmasta valtavasti inspiraatiota ja aivoni tuntuvat monesti käyvän ylikierroksilla kaiken visuaalisen informaatiotulvan keskellä. Kun kaikki ympärillä oleva tuntuu viimeisen päälle stailatulta ja tietyllä tapaa samanlaiselta, saa se itseni aika ajoin ahdistumaan. Onko ympäristön muokkaamat mielikuvat todella niin vahvoja, että kodit sisustetaan muiden odotusten mukaan omat mieltymykset unohtaen?